"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia olioita!"
Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.
"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani — lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan! Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te, Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä välittäkö mistään muusta!"
Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme nauramaan.
"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella —"
"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.
"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista ihmisistä."
Lähdimme jonnekin — tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja…
Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa, vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti minulle sähkösanomaa.
"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma palvelijaltanne Websteriltä."