"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee, kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä Maythornen toimistoon — Conduit-kadun 103:een — muistathan? — ja kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt — joutuin!"
Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan vaimon seurassa — Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita, kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa — ja kaukana jylhässä Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät poliisit häntä… epäiltynä murhaajaksi!
Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin käsi — niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan taakseni — siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley. Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä — hän oli joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan tekemättä mitään.
"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"
Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni. Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.
"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"
Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley, joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun. Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa Ecclesharen talon suuntaan.
"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.
"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia", vastasin.
Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.