"Hyvin itseensä tyytyväinen, kylmäpäinen, nykyaikainen nuori nainen, sanoisin", vastasin. "Hän on opettajana jossakin naisopistossa."
"Ei siis sellainen, että hän sallisi rouva Elphinstonen raahata pois tyttärensä ennen meidän tuloamme?" huomautti hän nauraen.
"Ei lainkaan", myönsin, "mutta en myöskään pidä neiti Merchisonia sellaisena, että sallii viedä itsensä pois. Luultavasti hän antaa äidilleen sanan sanasta."
"Se on hyvä", hän virkkoi. "Tahtoisin tavata heidät yhdessä ja esittää rouva Elphinstonen vastattavaksi kysymyksen tai pari. Mutta sanon jo edeltäkäsin, Holt, että en saa vastausta! En ainakaan tänä iltana."
"Se on hyvin otaksuttavaa", vahvistin minä.
"Niin on! Mutta hän vastaa huomenna tahi ylihuomenna — tai sitä seuraavana päivänä", vakuutti Maythorne, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Mutta nyt ne on ensin esitettävä hänelle. Otetaan ajuri."
Ajoimme Maida Valeen ja laskeuduimme ajurimme rattailta parin-, kolmenkymmenen metrin päässä Ashington-rakennusryhmästä. Maythorne nykäisi kyynärpäätäni heti.
"Mitä sanoin?" hän huomautti. "He ovat täällä jo!"
Talon pääkäytävän kohdalla seisoi auto. Siinä oli matkatavaraa — matka- ja käsilaukkuja ynnä muuta sellaista. Ja myöskin, kuten pian havaitsimme, ehtiessämme auton kohdalle, istui siinä nainen — pitkä, kulmikas, vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu jonkun verran kuluneeseen mustaan pukuun. Hän tuijotti suoraan eteensä, kunnes hänen huomionsa kiintyi meihin, kun hetkiseksi pysähdyimme. Luotuaan meihin syrjäsilmäyksen hän käänsi katseensa taaskin heti pois ja katsoi eteensä entistäkin hievahtamattomampana. Kävelimme edelleen ja astuimme ovesta sisälle taloon.
"Olen nähnyt tuon naisen aikaisemmin", sanoi Maythorne, kun menimme eteishallin halki hissille. "Marrasdalessa."