"Niin minäkin", vastasin. "Näinkin hänet Lehtokurpassa — pidin häntä keittäjättärenä. Varmasti hän eräänä päivänä oli keittiössä keittopuuhissa, kun vilkaisin sinne kysyäkseni jotakin emännältä. Mitä tekemistä hänellä saattaa olla — täällä?"
"Rouva Elphinstone sen kai tietää", sanoi Maythorne. "Mutta en tiedusta häneltä sitä tällä kertaa. Mutta mikä on neiti Apperleyn asunnon numero?" hän jatkoi, kun hissi oli kiidättänyt meidät ylös. "Seitsemänkolmatta? No, selvä! Nyt siis, Holt, marssimme suoraan sisään! Pyydämme myöhemmin neiti Apperleyltä käytöstämme anteeksi. Mutta — avatkaa ovi ja suoraan eteenpäin!"
Tein työtä käskettyä. Muitta mutkitta, edes koputtamatta, aukaisin neiti Apperleyn arkihuoneen oven, ja Maythorne ja minä astuimme rinnakkain sisälle. Jouduimme keskelle näytelmää. Pureva väittely oli jo kuumimmillaan. Näyttämö oli melkein teatterimainen. Asunnon haltija, jonka jokseenkin ylväällä nenällä keinuivat silmälasit, istui kädet sylissä chesterfieldiläisessä tuolissa ikkunakomerossa, silmäillen puolittain huvitettuna, puolittain kummastellen vuoroin Sheilaa, joka seisoi harmistuneena ja uhkamielisenä lattian keskellä olevan pöydän ääressä, vuoroin taas rouva Elphinstonea, joka istui komeassa nojatuolissa takan luona silminnähtävästi kelpo lailla sydämistyneenä. Herra Elphinstone taas kyyrötti sopessa sijaitsevan tuolin reunalla, puristellen sateenvarjonsa nuppia nähtävästi niin nolostuneena ja hermostuneena kuin rauhallinen mies suinkin saattaa olla. Meidän ilmestyessämme ovelle hän katsahti sinne päin ja ähkäisi ääneen. Mutta tästä ähkäisystä huolimatta minusta näytti, että kahden hänen omaan sukupuoleensa kuuluvan henkilön saapuminen teki hänen olonsa jonkun verran mukavammaksi.
"— sanaakaan, äiti hyvä, ennenkuin ilmaiset, miten sait jälkisäädöksen haltuusi!" selitti Sheila parhaillaan ponnekkaasti meidän tuoksahtaessamme sisään. "Sinun asiasi on puhua ensin — sinä olet…"
Hän keskeytti lauseensa siihen, tai oikeammin Maythorne sekaantui puheeseen hänen puolestaan. Maythorne oli rauhallisesti sulkenut oven jälkeemme, ja virkkamatta sanaakaan tai antamatta merkkiäkään alkuvalmistukseksi hän astui esiin ja otti sanat Sheilan suusta.
"Tyttärenne on oikeassa, rouva Elphinstone", hän alkoi kylmän hillitysti. "Teidän asianne on selittää. Niinpä niin, rouva Elphinstone, miten saitte huostaanne Mazaroffin jälkisäädöksen, joka nyt on varmassa tallessa — ilmoitan sen teille — herra Crolen kassaholvissa? No?"
Herra Elphinstone ähkäisi jälleen väsyneesti. Mutta rouva Elphinstone näytti, että hänellä oli sisua, ja oli valmis taisteluun.
"Kuinka uskallatte puhua minulle — minulle! — tuolla tavoin?" hän kivahti. "Mikä oikeus —"
"Hyvä rouva!" keskeytti Maythorne. "Pysykää tyynenä älkääkä olko typerä. Harkitkaa hiukan! Hyvin varakas mies murhataan perin epäilyttävissä oloissa. Hänen taskussaan on muiden paperien joukossa hänen jälkisäädöksensä sekä lisäksi arvoesineitä ja rahaa. Hänet murhataan, ja sitäpaitsi häneltä ryöstetään kaikki, mitä hänellä on mukanaan. Hänen kadonneesta omaisuudestaan ei löydetä jälkeäkään. Mutta muutamia päiviä myöhemmin tyttärenne eräänä iltana huomaa, että jälkisäädös on — teidän hallussanne! Mitä arvelette poliisiviranomaisten siitä sanovan, rouva Elphinstone? Kysyn vain?"
Mutta minulle selvisi heti, että miten ja mitä Maythorne saattoikaan tiedustaa, hän ei saisi vastausta rouva Elphinstonelta — ei ainakaan silloin, jos koskaan. Rouva Elphinstone silmäili Maythornea puolittain ihmetellen, kuten läpikotaisin itsepäiset ja hieman typerät henkilöt katsovat kyselijää. Aivan selvästi näin, että hän kummasteli, kuinka Maythorne rohkeni olla niin suorapuheinen ja mutkaton. Ja kun hän pysyi vaiti, alkoi kumppanini puhua vieläkin suoremmin.