Jätimme Cottingleyn levollisesti lopettamaan keskeytynyttä puolistaan ja astelimme rauhalliselle sivukadulle Maythorne ja Manners etunenässä. Siellä näimme Johnsonin, joka näytteli vetelehtijän osaa erinomaisesti. Hän ei ollut huomaavinaan Maythornea eikä tämä liioin häntä, jolleivät he minun havaitsemattani vaihtaneet jotakin salaista merkkiä. Hetkistä myöhemmin olimme Ecclesharen ovella. Ulkopuolelta talo näytti varsin rauhalliselta; se oli tyypillinen, hieman ränstynyt lontoolainen talo, jonka ovi oli yhdessä viivassa seinän ja katukäytävän kanssa. Maythorne kolkutti; oven avasi melkein silmänräpäyksessä vanhanpuoleinen nainen, jolla oli myssy päässään ja esiliina vyötäisillään. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan nähdessään meidät kaikki viisi portailla.
"Onko tohtori Eccleshare kotosalla?" kysyi Maythorne. "Vai niin — kiitos! Tulemme sisään."
Hän ja Manners olivat kynnyksen sisäpuolella, ennenkuin nainen ehti virkkaa mitään. Me muut tunkeuduimme heidän jäljessään ja kurkistelimme heidän olkapäittensä ylitse. Edessämme oli tilava eteissali, joka sijaitsi keskellä alakertaa. Ja siellä seisoivat molemmat etsimämme miehet ja kääntyivät ihmeissään ja ällistyneinä katsomaan, kun me syöksyimme sisälle. Sinkkikiskoilla vahvistetut matka-arkut, joista Cottingley oli puhunut, olivat avonaisina eteissalin lattialla, ja Parslave sulloi paitahihasillaan niihin tavaroita Ecclesharen valvonnan alaisena. Viereisten huoneiden avoimista ovista näimme pöytiä, joille oli ladottu mukaan otettavia esineitä — vaatteita, koneita, kirjoja. Kuten Maythorne oli arvannut, valmistautui Eccleshare ilmeisesti poistumaan.
Eccleshare alkoi puhua ensiksi. Hän pyörähti meihin päin meidän tuppautuessamme sisälle, ja hänen katseestaan kuvastui yksinomaan hämmästystä; siinä ei ollut merkkiäkään pelästymisestä eikä levottomuudesta; oli helppo nähdä, että hänen mielensä oli kokonaan vallannut kummastus saapumisemme johdosta.
"Halloo!" huudahti hän. "Mitäs tämä on? Te, Manners, ja jäljessänne kokonainen komppania! Mikä on hätänä? Joku uusi käännekö?"
Manners lausui parhaat sanat, jotka hän saattoi lausua; se oli kunniaksi hänen maaseutulaiselle suorapuheisuudelleen. Empimättä hän osoitti Parslavea, joka, ollen polvillaan matka-arkun vieressä, oli kääntynyt suu auki töllistelemään häneen.
"Tohtori Eccleshare", kysyi Manners, "mitä tekemistä on tuolla miehellä talossanne?"
Eccleshare vuorostaan jäi tuijottamaan ensin Parslaveen, sitten
Mannersiin; näin, että hän nyt oli entistäkin ällistyneempi.
"Parslavellako?" hän virkkoi. "Miksi ei hänen pitäisi olla täällä? Hän on palvelijani!"
"Teidän palvelijanneko?" kummasteli Manners. "Mistä alkaen?"