Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin. Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain — aluksi ääneti.
"Mitä päättelette tästä, Maythorne?" tiedustin vihdoin.
"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme miesparka seurasi Elphinstoneja — rouva Elphinstonea tietenkin — Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta — loppu —"
"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten, niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"
"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi, kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? — kuka tietää mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin — ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."
Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko, sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit, lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka, jossa oli rappeutunut ovi.
"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan. "Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten — niin, sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta. Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."
"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?" tiedusti Corkerdale.
Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen — sen synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.
"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja — juuri tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään muutakaan, joka olisi kuullut."