"Selvä on!" sanoi Maythorne. "Käsitämme järjestelysi, Cottingley."
Cottingley viskasi pois savukkeensa.
"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.
"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"
Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse, muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin. Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua sinne.
"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin hattu ylös! Mutta — toimikaa varmasti!"
Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina, jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.
Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme — minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin — ei hätäillyt. Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan yläpuolella riippui kello — en malttanut olla silloin tällöin vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille. Viisi — neljä — kolme…
"Holt!" kuiskasi Maythome. "Vireänä nyt! Onko se hän?"
Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen, lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt. Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt, ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.
"Eteenpäin!" huudahti Maythorne. "Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen on?"