"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta toisille."
"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole mitään muita markkinoita — ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on tietystikin jo teoria — he arvelevat, että Parslave, jonka he väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne, mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien otaksuma."
"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"
"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään, sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he toisensa?"
Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään, olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje, matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.
"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin suuresti asianajajanne käyttäytymisestä —"
"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on — lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte, niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa — ihan varma!"
Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko te, että tuo miesparka oli isäni — Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"
"No niin — vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."