"Siispä" — hän astui huomaamattaan likemmäksi minua — "jos hänen jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat — pidättehän! Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."
"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"
"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."
"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos —"
"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä — minä tahdon teidän pitävän ne. Minä en halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini — tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"
"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta —"
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.
"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän — myöhemmin."
Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan — ja hän toivoi minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi arveluni saattoi olla oikea — jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.
Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista, jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade — hän erosi meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin johtajaksi."