"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen omituinen?"
"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"
"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät yhä huvittavan.
"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia mukananne?" kysyin.
Hän napautti rintaansa — sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"
"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti.
"Timantti on poissa, mr Vandamarke."
Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.
"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt poissa!"
"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä. "Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka tiesivät sen säilytyspaikan?"
"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli — on — ihmisiä, jotka sen tiesivät. Useitakin!"