I
Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme — Marton Hillin kenttää käyttävän — jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella. Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen, säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.
Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön, — veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin — mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa — pelikentän ympäri hänen kanssaan.
Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle, ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.
Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue, jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä tuntuu olevan ihan maailman ääressä — kaistale rosoista, aaltoilevaa ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä vilkkaammille näyttämöille — toinen on Lontoosta etelään vievä maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä Victoria-asemalle.
Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen. Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan, ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen palata kaupunkiin 5.53:n junalla.
On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen. Välimatka kerhotalon ja aseman — pelkän laiturin, jolle vain jotkut junat pysähtyivät — välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää, yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille itsellemme tuntemattomalle retkelle.
Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla — meille — harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia, toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta, mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.
"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin kokenut muutamia aika tuimia — muualla!"
Hänen äänessään oli värähdys — kuten usein sattuu, — joka ilmaisi syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä epäilemättä kuulosti kehoitukselta.