"Ah", huudahti hän. "Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin keskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika, Rosalie, eikö totta?"
"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään", vastasi hänen tyttärensä. "Eikä niin varsin viaton ja — kokematonkaan", lisäsi hän syrjäpuheena minulle.
Ennenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi niinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr Vandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas rupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että korvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta — ensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat ystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi että mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti tiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.
Ja vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä Rosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin, vaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että Trafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon pihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa — kenties koko juonen alkuunpanija, — olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän häntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr Vandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen kanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan — sitä kiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.
Mutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut, jos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen ennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä tavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi vieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen heikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä tapasin mrs Kennerleyn — yksinään. Pysähtymättä miettimään — ja loppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa miettimiseen! — istahdin tuolille hänen viereensä.
"Mrs Kennerley!" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista, että puhuisin hänelle luottamuksellisesti. "Tehän askartelette liikeasioissa?"
Hän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja nauroi.
"Niinpä kai, mr Gregg", vastasi hän.
"Olette niissä varmaankin taitava ja älykäs?" vihjaisin.
"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät", vakuutti hän taaskin naurahtaen. "Mutta — mistä on kysymys?"