"Kolme vuotta", vastasin.
"Teidänlaisenne lapsi!" huudahti hän. "Ja — tapoitteko siellä ketään?"
"Toivoakseni!" vastasin innokkaasti. "Olisin pahoillani jollen olisi tappanut."
"Se johtuu siitä, että olette englantilainen", sanoi hän. "Miksi englantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään tappaa?"
"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta", vastasin.
"Sodassa oli tappaminen — velvollisuuteni."
"Sekin on englantilaisten epäjumalia", sanoi neitonen. "Velvollisuus! Mutta" — tässä hän katseli minua kysyvästi — "satuitteko… satuitteko haavoittumaan?"
"Kahdesti", sanoin minä. "Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta."
Jotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostani
kuulustella häntä. "Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?" kysyin.
"Ettekö sitten itse ole?"
"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini ranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?"
"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus", myönsin minä. "Mutta tuloksista päättäen…"
Juuri silloin asteli mr Vandamarke meitä kohti hykertäen käsiään.