"No, nyt kun olette nähnyt? Sanokaahan?"
"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!" vastasi hän hymyillen. "Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä — täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain — tuollaisia! Rahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista, kaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se rouva Kennerley!"
"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?" kysyin. "Näyttää reippaalta, taitavalta naiselta."
"Oh, taitavahan hän kyllä on", myönsi neitonen. "Mutta — hänkin on pelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta."
"Esimerkiksi?" kysyin minä.
"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta" — hän pysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. "Onko teillä sisaria?" kysyi hän äkkiä.
"Ei!" vastasin. "Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole sisarta eikä veljeä — ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä."
"Yksinäistä!" jupisi hän myötätuntoisesti. "Mihin te käytätte aikanne!"
"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia", vastasin. "Nimittäin — kunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui."
"Oletteko ollut sodassa?" kysyi hän avartuvin silmin. "Tekö?"