Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli hiljaista ja — pimeää.
Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, — se oli raukean uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.
"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen hirveästi unissani."
"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle sohvalle! Minä vartioin — en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin luultavasti… noh, mitä se oli?"
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.
"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"
"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä päiväkausia —- ja kuolla nälkään!"
"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita, järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"
"Entä… te?" kysyi hän.
"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi — ehkä joku saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."