Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut — ainakin oli se mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista miehistä — pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut "sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme. Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.
Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle. Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin läpikulkupaikka — siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.
"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai hänelle nyttemmin selitetty?"
Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa kohti.
"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on — halloo! Tässä hän tulee!"
Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki minut, ja hän nauroi leveästi.
"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat — minä olen odotellut."
He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.
"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii… niitä harmaisiin huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette…"