"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja hyvin tarpeelliseksi läksyksi."
"En vieläkään tajua!" sanoin. "Kenties suvaitsette valaista järkeäni."
"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu Vandamarkelle läksyksi — ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta — hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen…"
"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet siitä!"
"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin, maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus ottaa sen esille ja näytteleekin sitä — kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää kallista kiveään varmassa tallessa — pankissa tai lujassa kassakaapissa!"
"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!" virkoin minä vihjaavasti.
Molemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.
"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St. Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun mukanaan!"
"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti. "Minä — jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen — en ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."
He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille nimikorttikotelonsa.