Juuri silloin avautui väliovi, ja huppukauluksinen pää kurkisti huoneeseen.
"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne", käski tulija. "Toverinne jää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin rupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin."
Mr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän astui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.
Seisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään. Pienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli mennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa — ei edes kirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo ja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin miehen kävelemässä edestakaisin pimennossa — herkeämättä edestakaisin kuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen sillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin hänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.
II
VAPAUTUS
Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut tuota miestä — tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä, minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin, etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen näkisin.
Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain — tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään päällystakkiin.
Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa, jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta ja lukittiin.
Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili — omituisesti.