Olin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi naamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen hauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi tuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta kohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin — mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen todeta hänen käyristyneen sormensa.
"Tuon miehen minä toki tunnen", huomautin ottaessani voileivän. "Hän on merkitty…" ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.
Matkatoverini pudisti päätänsä.
"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan", virkkoi hän. "Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta on, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on huolellisesti järjestetty — eikä minulla ole aavistustakaan, missä olemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?"
"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä", vastasin. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään vai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme kaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke."
Hän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain huvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.
"Niinkö?" sanoi hän kuivakiskoisesti. "No… ehkä."
Tuijotin häneen kummastuneena.
"Ajelimme toista tuntia!" huudahdin.
"Juuri niin, Gregg", vastasi hän. "Mutta ehkä meitä kyyditettiin ympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa…"