"Saa nähdä", jupisi mr Vandamarke. "Teidän ääntänne en ainakaan unohda!"
Omasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin kouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän mahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea. Epälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja vaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään ollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun englantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!… Ja silloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja pysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja se kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski oikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa oli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa sormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta tiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.
"Nyt, mr Vandamarke — ja teidän nuori ystävänne — suvainnette astua alas", sanoi päärosvo. "Olemme perillä."
Me astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä, mutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi jonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta sivulta. Edestämme kiilui valoa — heikkoa valoa, — ja henkivartijamme ohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen, mutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi, ja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi keskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin perästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.
Mr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme sisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone itsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla oli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni koettelemaan ovea — se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti verhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi minuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.
"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!" lausui hän.
"Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne."
"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke", vastasin minä. "Minut siepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet teistä, jättävät he minutkin rauhaan… Minä en ole tärkeämpi kuin teidän keppinne. Mutta…"
"Mutta mitä?" kysyi hän, kun minä vaikenin.
"Olen levoton teidän tähtenne", sanoin minä. "Mitä he teistä tahtovat?"
"Minä tiedän — tiedän varsin hyvin!" vastasi hän jurosti. "Tiesin alusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää."