Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen. Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla — hän tulisi ja havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat? Ja sillä välin…
Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten, oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.
Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni, ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä — kasvot, joilla ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla. Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti, uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas, melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.
"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri niin… juuri niin!"
Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa: naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi. Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli iso huone — noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin — ja pöytä, jonka luo otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.
Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse Rosalie oli työnnetty.
Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi — vaikkapa vain kaksikin — minuuttia käsittelemään! Toinen oli uskollinen taskuveitseni — ei mikään pelkkä norsunluupäinen naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin voinut vapauttaa edes toisen käteni… Äkkiä kuulin heikkoa, perin heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta. Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa, vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt välitä tietääkään… mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit! Mihin?
Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta, jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin, että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta. Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.
"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu — lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut tänne? Miksi…?"