Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan. Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja että verta valui virtanaan hänen leualleen.
Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman, melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.
Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.
"Tyttökö yksinään siellä oli?" kysyi hän.
"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin taskuissaan — enemmän aseita?"
"Tarkastakaa!" käski turkiskauluksinen lyhyesti.
Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.
Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen. Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen vastauksensa:
"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen eteensä!"
Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli, että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua, kymmenen minuuttia — kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa minuuttia! — sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.