Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni, käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.
Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä huudahduksia — miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni, survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.
"Mitä hittoa tämä on?" kysyi ensinmainittu. "Kuka tuo mies on?"
Vangitsijani ravisti minua.
"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan tuolla… Kah, pistooli — automaattipistooli!"
"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!
Herra… Tunteeko joku hänet?"
"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu! Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."
Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen — se oli varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni; pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.
He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani, niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas minun kaappaajani oli — yli kuuden jalan pituinen miehenroikale. Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen, vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta konnuutta.
Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini, niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti. Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun — naisen parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville huulille.