"Se on timantti!" puhkesi mrs Kennerley äkkiä väittämään. "Timantti…"
"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha rouva!" vastasi vanhus. "Tuo ei ole timantti! Jos yksikään henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John Ellerbrook — hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman miehen joukkoon. Kenties minä olen — ja ainakin minä olen harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi…"
Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen, jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle, kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.
"Katsokaahan häntä", kuiskasi Rosalie vieressäni. "Katsokaa!"
Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi — tummanpunaisiksi. Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme. Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.
"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä. "Minulle on tehty kepponen — minut on petetty! Päästäkää minut, sanon teille —"
Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui Corland ja hänen takanaan — mr Vandamarke.
Vielä kerran syntyi sekunnin — kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys. Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja jokapäiväiseltä.
"Onko kukaan loukkaantunut?" kysyi hän.
Minä viittasin pistoolillani haavoitettuihin pahantekijöihin.