"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot — nyt! Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen saappaasi tutisemaan!"
"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi — sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"
Sitten hän lähti huoneesta. Rosalie kääntyi minuun.
"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin, että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"
Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana nuorista aivoistani.
"Minä otan aarteen tallettaakseni", sanoin innokkaasti, "yhdellä ehdolla!"
Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen poskensa heleämmän värin.
"Ehdolla?" huudahti hän. "Millä ehdolla?"
"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin juuri!"
En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä! Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.