"Noin puoli yhdeltä", vastasin.
"Ja nyt on lähes kaksi — aamiaisaika", sanoi hän. "Ovatko he saaneet mitään?"
"Eivät mitään!" sanoin minä.
"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa heille aamiaista", määräsi hän. "Käskekää hänen pitää heistä hyvää huolta — tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa myöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin edespäin. Myöhemmin — käväisen itse katsomassa."
Palasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady Renardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen puheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan luo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen — ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita — ryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.
"Lady Renardsmere toivoo", sanoin minä, kun jätin heidät, "että olette kuin kotonanne ja pidätte hauskaa — tulen hetken kuluttua katsomaan."
Minä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen, mihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille salapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen, ylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä ulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti kysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja noiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen oli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?
Kello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat nähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään viimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin ihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.
"Mutta aika joutuu, herra Cranage", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa esiin. "Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata hänen armoansa?"
"Minä menen ottamaan siitä selvää", vastasin minä. "Kysyn häneltä."