"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin, hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."
Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa. Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin — aivan kuin asia olisi häntä huvittanut.
"Jutkautti!" sanoi hän.
"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla karkuun."
"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."
"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!" mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin, meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle — kokonainen päivä mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun, kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella — tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"
"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."
"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! — ollakseen poissa ulottuvilta."
"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä, saatellessani heitä ulos.
"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage", vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä huonosti! Muutamia kysymyksiä vain… Mutta samapa tuo…"