Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa — niinkuin epäilin hänen tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä — jatkaa entiseen tapaan. Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet hänen tarkastustaan. Ja… sitten oli Peggie laakson tuolla puolella. Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti rakastunut.
Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni — minulla oli vielä useita kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.
"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa", sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan, eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"
Renardsmere House oli näytepaikka — eikä kummakaan, sillä se oli todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä — yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut perjantai, keskiviikko eikä maanantai.
Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.
ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.
Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla, teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies. Hän oli niin sanottu voimamies — vähän yli keskiko'on, vartalo kuin ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan jonkunlaisen lohikäärmeen.
Hän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.
"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri kulkemassa tästä ohi?"
"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän, eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä, niin —"