"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän matkan — vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä —"
"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa kiertomatkalla Englannissa — lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin, Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin — haluan tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen tapaisia —"
"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin — minäpä lähden teitä opastamaan."
Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti — hän oli kaiken kaikkiaan hyvin kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö — ja kun johdin häntä ylös isoja portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.
"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?" sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne Atlannin poikki!"
"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten, jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"
"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula, kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän. Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas, en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella, olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.
"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu, vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin kotimaassanne — luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."
"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen näyttelijänimensä?"
Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli hänelle tuttu kylläkin.