Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja viittasivat meille.
"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla, joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään. "Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään. Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini. Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"
Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:
"Viemään kirjettä ja kääröä!"
"Pennithwaitelle itselleenkö?"
"Pennithwaitelle itselleen."
"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"
"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"
"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"
"Enpä tietenkään — sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."