"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he uskalla —"
Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän lähelle minun nenääni.
"Pitäkää itse suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme teitä. Pian, nyt! — Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille rakas."
Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin tarkoittavasti revolveriaan.
"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme vierekkäin pimennossa.
"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"
"Mutta — mitään tärkeää?"
"Niin — hän tietää!"
"Mitä? — kaikkiko?"
"Ei — mutta tarpeeksi. Ja — kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä, niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"