Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa — liioittelematta — hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi komento:
"Kädet esille! Sukkelaan!"
Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä… poliisit hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta he käsittelivät yhä revolverejaan.
"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan poikien kasvoja!"
Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet, näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.
"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko paljon teitä! — lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut, herra Cranage?"
"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa ihme! Nuo kaverit —"
"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme nyt saaneet heidät kiinni — kiitos tämän herra Peytonin. No niin, teidänhän on auto tuolla alhaalla — löysimme sen ylös tullessamme. Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty; pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin — niin kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! — ja muistakaa, että teitä ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne — suoraan kujan alapäähän. Sukkelaan!"
Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin; minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.
"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se —"