Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.
"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain — kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon, herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? — eikö ole enää vaaraa, herra Cranage —"
"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt — rauhoittukaa jo! —
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"
Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.
"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.
Vedin syvään ja raskaasti henkeä.
"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"
"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta —"
Seisoimme taas äänettöminä.
"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"