"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine — mikä se sitten liekin — ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"
"No missä te sitten luulette sen esineen — mikä se sitten liekin, niin kuin te sanotte, — voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte olevan hyvin asian perillä."
"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan lady Renardsmeren taskussa."
Jifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.
"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo kiinalainen yhä jatkaa, silloin… lady Renardsmere on seuraava."
"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene —"
Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.
"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän. "Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi. Mutta sanonpa teille — en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin, ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse — Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja —"
"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta — keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa kanna!"
Jifferdene nyökkäsi taas — tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.