"Minulleko — ei ole, sir. Teille vain. Minä — minä en ole tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos —"
"Mitä, Burton?"
"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on, sir! Minä — asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa! Ja Joycey — ollen noita umpimielisiä luonteita — ei kyllä kertoisi minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir —"
"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin…"
Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa. Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.
"Hyvää huomenta, Joycey", sanoin minä. "Teillä on ilmoitus minulle."
"Niin on, sir. Hänen armoltaan."
"Hyvä on!" sanoin minä. "Istukaa. Mikä se on?"
Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa sievään järjestykseen ympärilleen.
"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi, sir."