"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."
Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli kysymys.
"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"
"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus sinulle ja minulle — yhteisesti."
"Lady Renardsmereltäkö?" tiedusteli hän.
"Keneltäkäs muulta? Tule — että saamme kuulla, mistä on kysymys."
Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen vastapäätä.
"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu ilmoituksenne?"
Hän karisteli kurkkuaan — muistuttaen minusta entistä enemmän muotisaarnaajaa — ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja melkein saarnanuotilla:
"Hänen armoltaan, sir — teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina. Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan kello seitsemältä."