"En ole varma", vastasin minä. "Toivoakseni."
"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte, vaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?" sanoi hän melkein innokkaasti. "Voittehan, eikö niin?"
"Tietenkin voin!" myönsin minä. "Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos tarvis on."
Hän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa, josta hän piti kiinni.
"Olen lannistettu!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Tämä seikkailuni loppuu — tänne! — toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen — monen hevosen pituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage, ja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä kosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti Mansonin kanssa. Se, mitä minä siis — urheilumiehenä — halusin kertoa teille, oli seuraavaa. Tamma on vaarassa!"
Hypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä. Luullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin tyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita — siitä ainakin olen varma, että me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin hän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.
"Mitä!" huudahdin minä. "Välkehtivä Rubiini!"
"Välkehtivä Rubiini juuri!" vastasi hän nyökäten. "Sanon teille — se on vaarassa!"
"Missä vaarassa?" kysyin minä. "Jotakin häiriötäkö tarkoitatte?"
"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa", vastasi hän kylmästi. "Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja muu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä milloinkaan olen nähnyt — sen sanon teille, hitto vie!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen vartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes se on satuloituna ja menossa! Vartioikaa — vartioikaa!"