"Kyllä", vastasin. "Olen siellä kello kahdeltatoista — keskipäivällä."
Hän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja kerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.
"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään — minulle!" sanoin.
"Sehän olisi —"
"Ei mitään tunnustuksia!" keskeytti Peyton. "Minun käsitykseni siitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan itse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt — ja ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei — hänellä on jotakin kerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin."
Päätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi autossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja puolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin odottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin likaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki kaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien kalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen aituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut paljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä, mutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja nyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa olosuhteissa.
"Hyvää huomenta, herra Cranage", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.
"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte."
"Teilläkö on jotakin kerrottavaa minulle?" vastasin minä.
"Niin on", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.
"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin minä. "En tiedä!"
"Olen laskenut päiviä", jatkoi hän jurosti hymyillen. "Ensi keskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen keskiviikkoa?"