"Mitä?" kysyin minä.
"Kiinalainen se taas kummittelee!" vastasi hän. "Hän on sen pohjalla! Macfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta — kiinalainen se on! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja — mutta mitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken matkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä — yhtä päivää myöhässä Hollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten! Mutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi muuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana — ja hänellä on vielä valttikortti kädessään. Mikä valtti? — Niin, hän tahtoo päästä tuon kilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on piilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa — lähdetään neiti Mansonin luo."
Me astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja neiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään seuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme — kiihdyksissä, mitä minuun tulee — voidakseni syödä, ja minä olin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi sisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä kerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti Hepple kävi yhä vakavammaksi — mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja suuttuneemmaksi.
"Koko asia on kerrassaan järjetön!" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin lopettanut kertomukseni. "On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan mitään vahinkoa tehdä kuin että — kuin että… minä en voi löytääkään sopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut. Ei mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu. Miten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta — minä olen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten Bradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen oma tallipoika — minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota syömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini aina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka syövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa yötä päivää! — Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan pistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole ollut siihen tuijottamassa — ei milloinkaan astunut tai nelistänyt pienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta, joka lähtee parlamenttia avaamaan — minä sanon teille, on ollut ja on edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on lorua!"
"En minä usko!" sanoi Peyton rauhallisesti. "Ei ole!"
Peggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin suuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne tavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.
"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton", sanoi hän tasaisella äänellä. "No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua — kun minäkin luulen?"
"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne", vastasi hän. "Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne itsensä vuoksi tavoittele — lady Renardsmereen he tahtovat päästä käsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile mitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja sitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut tähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä tapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän uskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän hallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän välillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä teki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? — Ei! — ei se ole lorua! Vaara on tarjona — kuten tuo Macfarlane sanoi Cranagelle."
"Mikä vaara?" kysyi Peggie.
"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan", vastasi Peyton. "Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne olisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää ole kuin neljä päivää jäljellä."