Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen. Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme sanattomiksi — ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet kiinalaisen kasvot.
"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"
Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille.
"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla ulkopuolella olevista miehistä — jos he haluavat jotakin juotavaa, niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage! — pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi, kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on epäilemättä amerikkalainen — toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie Manson! — tammahan on kunnossa, vai mitä — kunnossa ja valmiina?"
"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan", vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse katsomaan, jos haluatte."
Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan pöytään.
"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla olisi jotakin kerrottavaa teille — kaikille. Sen vuoksi olen tullut kotiin tänä yönä. Tulkaa!"
Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.
"Mielipuoli!"
En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin…