"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten —"
Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.
"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on verta — ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie — älä kosketa sitä sormellasikaan!"
"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä maksanut."
Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi löyhässä. Mutta — olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?
Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.
"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä en tee!"
Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.
"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.
"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo inhoittava esine. Siinä se!"