"Peggie!" sanoin minä. "Peggie!… se on tehtävänsä suorittanut…"
Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä — luultavasti juuri viimeisiä riemukkaita sanoja lausuessani — tapahtui tuo pirullinen teko. Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput kilpailijoista seuraten häntänä perässä.
Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä tai läsnäolija tarkoin kertomaan — mutta yht'äkkiä lensi radan alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine, joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti paalun…
Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä, väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta tunkeutunut radalle — olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin — hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene — Camperdale — Bradgett — etsiviä — tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston kurkkuun…
Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.
"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"
Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin… ja kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.