Tarpeetonta on kertoa, mistä syystä eräänä kevätaamuna olin päätynyt Portsmouthin Clarence-laiturille, sananmukaisesti muutamia pennyjä taskussani; tärkeämpi kertomuksessani on vain se tosiasia, että olin siellä noin tukalassa asemassa, ilman ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä pikaista apua saadakseni, ja kerrassaan käsittämättä, mitä lähinnä olisi tehtävä. Olin antanut pari viimeistä kuparikolikkoani päästäkseni tuolle laiturille — mielessäni epämääräinen ajatus, että sieltä ehkä sattuisin saamaan jotakin kantohommaa, joka tuottaisi shillingin.
Shillingillä voisin lähettää sähkösanoman sille ainoalle tuntemalleni miehelle, joka luultavasti sähköttäisi minulle rahaa — hän oli viimeinen hätävarani, sillä olin jo pantannut kelloni ja päällystakkini, ja kun joka hetki odotin muuatta rahalähetystä, jota ei tähän mennessä ollut saapunut, olin ollut haluton kirjeellisesti pyytämään sitä, mitä nyt olin niin kiihkeän innokas sähköteitse pyytämään. Joku voisi laivasta tulla laiturille ja antaa shillingin laukkunsa kantamisesta — minä ottaisin sen hyvin halukkaasti tehdäkseni. Mutta tunnin kuluttua olin yhä työtönnä ja mietin jo lähteä koettamaan onneani rautatien asemalla; silloin, aivan äkkiä, näyttämölle ilmestyi mies, joka suin päin syöksi minut toimintaan ja seikkailuihin.
Mies oli tulossa pilettitoimiston ikkunan luota, josta sai ostaa matkalippuja Rydeen ja Cowesiin ja Southamptoniin, ja kädessä hänellä oli lippu, vaikka hän tuskin itse siitä oli tietoinen. Tämä kookas, tanakkatekoinen mies, oli puettu siniseen sarssipukuun, jonka päällä oli urheilutakin tapainen päällysnuttu, ja katseli minua kuin mikäkin hyvinvoipa tullimies tai ehkä vedonvälittäjä. Niin ainakin minusta tuntui. Mutta olihan mikä oli, tällä hetkellä hänet näytti valtaavan yksi ainoa suuri ajatus. Tehdä jotakin tai päästä jonnekin hirveän kiireesti. Avonaiselle laiturille päästyään hän silmänräpäyksessä tarkasti koko ympäristön, vastapäisen, sumuisen rannikon ja itse vedenkin, aivan kuin olisi etsinyt Ryden laivaa, joka juuri paraillaan puski meitä kohden, ja katseli sitten ensin toisen ja taas toisen olkansa yli aivan kuin olisi joko odottanut tai peljännyt tapaavansa jonkun.
Siinä kiireessään tai kenties hermostuneisuudessaan hän nosti lihavat tylppäpäiset sormensa poskelleen ja huomasi silloin pitelevänsä kädessään matkalippua. Olen aivan varma, että hän siihen hetkeen asti oli peräti unohtanut sen ostaneensa. Mutta nyt hän sen pisti sukkelaan liivintaskuunsa ja löysi silloin jotakin muuta, minkä hän ilmeisesti myöskin oli unohtanut. Taskusta ilmestyessään sormet pitelivät kolmion muotoiseksi kokoon taitettua paperinpalasta. Ja tällöin varmistuin siitä, että mies oli hirveän mielenliikutuksen vallassa, sillä tuijoteltuaan tyrmistyneenä tähän löytöönsä, hän teki kiusaantuneen eleen ja katseli ympärilleen tavalla, josta erehtymättömän selvästi ilmeni, että häneltä oli unohtunut tekemättä jotakin, mikä pitäisi saada viipymättä suoritetuksi. Mutta hädänalainen tilani, jossa kahtena viime päivänä olin ollut, oli teroittanut älyäni ja empimättä astuin hänen luokseen.
"Saanko minä toimittaa sen perille, hyvä herra?" sanoin minä osoittaen paperinpalasta, jota hän sormissaan hypisteli ja käänteli. "Te nähtävästi haluatte sen vietäväksi jollekulle."
Hän säpsähti enemmän kuin olisi luullut mahdolliseksi noin jykevissä, lihakkaissa puitteissa — ja katsahti minuun tiukasti ja epäilevästi, mutta sittenkin mielestäni melko lailla rauhoittuneena.
"Häh, mitä?" hän huudahti, tarkastaen minua kiireestä kantapäähän. "Tekö — työn puutteessa?" Ymmärsin mitä hän tarkoitti. Ulkonainen ihmiseni oli ilmeisesti kunnioitusta herättävä: hyvät vaatteet, hyvät jalkineet ja moitteettoman puhtaat liinavaatteet. Mutta laiva oli rantaan saapumassa, enkä minä siis epäröinyt.
"Olisin iloinen, jos pääsisin tilaisuuteen ansaita muutaman shillingin", vastasin kiireesti. "Joutunut tuuliajolle — odottamatta — ymmärrättehän. Minä toimitan kirjelippunne perille — ja voitte luottaa minuun."
Hän oli nähtävästi tehnyt päätöksensä, sillä sanaakaan sanomatta hän upotti toisen kätensä — paksuissa sormissa oli pari kolme jykevää timanttisormusta — housuntaskuunsa, ja veti sen ulos sieltä kultaa täynnänsä. Ja poimittuaan siitä punnan rahan yhtä huolettomasti kuin se olisi ollut shillingi, pisti hän minulle käteen sen ja taitetun paperilipun.
"Kuulkaahan", sanoi hän tuttavallisesti, "tuossa paperissa on nimi — Holliment. Sen nimiselle miehelle se on tuleva — Holliment. Menkää sinne jonnekin High- ja Hard-katujen välimaille — tiedättehän, kysykää Hollimentia — sekatavarakauppiasta — ihmiset kyllä neuvovat. Ja antakaa tuo hänelle. Menkää nyt, ja tuossa on punta itsellenne. Laivani! — Toimitatteko heti asian?"