"Heti paikalla!" sanoin. "Hän saa sen muutaman minuutin kuluttua. Olen teille hyvin kiitollinen."
"Hyvä on!" vastasi hän kummasti irvistäen. "Samat sanat!"
Hän lähti laivaa kohden, ja taakse katsomatta minä kiiruhdin pois tuolta laiturilta, tuntien mieleni keveämmäksi kuin se oli ollut neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Punta! — kymmenen minuutin kävelystä. Lähdin Highkadulle päin, ja minusta tuntui kuin olisin yhtäkkiä tullut Englannin pankin omistajaksi. Eräästä kadunkulmasta kääntyessäni ja sattumalta katsahtaessani merelle päin, näin höyrylaivan savua tuprutellen poistuvan rannasta — siellä oli minun mieheni, kiitäen iloisesti vettä pitkin. Minne? — ja miksi niin kiireesti! — niin kovassa kiireessä todellakin, että oli unohtanut lähettää sen paperinpalasen, joka nyt oli kädessäni — mikä lähetys ilmeisesti oli siksi tärkeä, että hän maksoi mitä tahansa sen perille saattamisesta. Nälkä oli teroittanut havaintokykyäni (en ollut syönyt aamiaista, ja edellinen päivä oli myöskin ollut kovin kehno), ja arvasin, että mies tunsi suurta huojennusta päästessään tuosta kirjelipusta ja luopui varsin mielellään punnastaan.
Aloin käydä uteliaaksi tuon taitetun, rypistyneen paperin johdosta. Kuka oli Holliment? Mitä sisälsi tämä ylen tärkeä kirje? Mitä kaikki tämä tarkoitti? Ennenkuin saavuin High-kadulle, oli uteliaisuuteni käynyt ylivoimaiseksi; vedin kirjelipun taskustani ja kääntelin sitä käsissäni pari kolme kertaa. Huomasin silloin, että se oli halpahintaisesta tilikirjasta kiireessä reväisty paperinpala — kehnoa paperia, mitä oli ensinnä käteen sattunut. Enkä minä tämän kaltaisissa olosuhteissa tuntenut kovinkaan suuria omantunnon vaivoja aukaistessani sen ja katsoessani, mitä siihen ehkä oli kirjoitettu. Tämä seikkailuni tuntui jo jonkun verran salaperäiseltä ja salaperäisyys tietää aina vaaraa; halusin saada edes jossakin määrin tietää, minkälaiseen asiaan olin sekaantunut.
Pysähdyin hetkeksi avoimelle kadulle ja luin sanat, jotka siihen oli kirjoitettu. Kaksi sanaa, paksusti alleviivattuina:
Lähtö eteen.
Siinä kaikki. Ei nimeä, ei osoitetta, ei mitään. Olin yhtä viisas kuin ennenkin. Taitoin siis paperinpalasen entiselleen, pistin sen taas taskuuni ja kuljettuani High-kadun poikki tunkeusin sen ja Hardin välisille syrjäkaduille.
Portsmouthissa on kummallisia paikkoja, ja minusta tuntui, että Holliment, kuka hän sitten olikin, asui kaikkein kummallisimmassa osassa. Hän oli ilmeisesti hyvin tunnettu, ja käännyttyäni eri kertoja oikealle ja taas vasemmalle, näin hänen nimensä likaisen valkeilla kirjaimilla maalattuna mustaan nimikilpeen, joka oli huomattavimpia tienviittoja tällä omituisen likaisella kadulla. Tämä nimikilpi oli asetettu matalakattoisen, yksikerroksisen rakennuksen ikkunoiden yläpuolelle, joka näytti puoleksi kaupalta puoleksi vajalta; tästä jatkui toinen, paljon korkeampi, tornin tapainen rakennus, jonka minä arvioin vanhaksi purjeneulomoksi; tämänkin rakennuksen kyljessä oli hänen nimensä, vaikka pienemmillä kirjaimilla ja pienemmässä nimikilvessä.
Matalamman rakennuksen seinässä oli kaksoisovi, joka oli sepposen selällään kadulle, ja kun astuin siitä sisään, näin heti, että Hollimentin sekatavarakauppa käsitti paljon ja hyvin vaihtelevaa tavaraa, sillä en ollut omin silmin vielä milloinkaan ennen nähnyt sellaista romutavaravarastoa, kuin minkä hän oli ympärilleen koonnut; huone oli oikea rikkatunkio, kaikenlaisen töryn kaatopaikka, alkaen aikoinaan koreanvärisistä kokkakuvioista ruostuneisiin rautanauloihin.
Ainoa esine, mikä näytti kaikin puolin uudenaikaiselta, oli vasta maalattu ilmoitustaulu, joka oli ripustettu jonkinlaisen toimistontapaisen luukkuun; se teki tiettäväksi, että siellä otettiin vastaan hiilitilauksia, ja sisälsi hintaluettelon. Mutta sillä hetkellä ei ollut toimistossa ketään eikä tilavan, vajan tapaisen huoneen pimennossa, ja useita minuutteja sain odottaa ja kolkutella ennenkuin ilmestyi pimennosta mies, joka lähestyi minua, lyhyt, lihavahko, salamyhkäinen, paitahihasillaan oleva mies, joka selvästi näytti ihmettelevän, mitä minulla saattoi olla asiaa.