Vedin paperin taskustani.
"Herra Holliment?" kysyin.
"Minä se olen", vastasi mies.
"Eräs herrasmies, jonka tapasin Clarencen laiturilla ja jolla oli kiire joutua laivaan, pyysi minua antamaan tämän teille", jatkoin minä. "Tulin tänne oikopäätä; hän näytti pitävän tärkeänä, että saisitte sen niin pian kuin suinkin."
Pistin kirjelipun hänen likaiseen kouraansa ja silmäilin häntä tarkasti, kun hän jonkun verran kömpelösti sen aukaisi. Voin vakuuttaa, että hän näytti mieheltä, joka tavallisissa oloissa kykeni hallitsemaan kasvojensa ilmeet ja hyvin salaamaan tunteensa, mutta tällä kertaa hän nähtävästi tuli liian voimakkaasti yllätetyksi kyetäkseen mitään salaamaan. Hänen pöhöttynyt naamansa kävi kalmankalpeaksi — se toi minulle hetkeksi mieleen teurastajan myymäkojuissa olevia vasikanpäitä — ja kun siihen taas tuli jonkun verran väriä, oli se likaisen harmaata. Hänen kätensä vapisivat aivan silminnähtävästi, ja hän sai huudahduksen tuskin pidätetyksi. Minä en ollut mitään näkevinäni, vaan käännyin poispäin. Mutta samassa tunsin, että hän katseli minua.
"Tunnetteko miehen, joka tämän teille antoi?" kysyi hän hätäisesti.
"En vähääkään", vastasin. "Outo minulle — ja minä hänelle. Mutta nähkääs, etsin tointa, ja kun näin, että hän halusi tuon paperin viedyksi jonnekin, tarjouduin sitä kuljettamaan."
"Antoiko hän teille mitään?" kysyi hän katsoen minua melkein samanlaisella katseella kuin oli tuo toinenkin mies katsellut.
"Jos teidän on tarpeellista se tietää", vastasin, "niin antoi kyllä.
Hän antoi minulle punnan."
Hän ei näyttänyt vähintäkään hämmästyvän. Sen sijaan hän äkkiä meni takkinsa luo, joka riippui seinällä aivan hänen vieressään. Hän rupesi kopeloimaan sitä.