Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa, kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä, jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! — mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla — sen ainakin omasta kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.
Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta. En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä kukaan — eipä edes viisas poliisikaan — kuullut tai saanut selville mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki, mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa — ellei ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti paikalla käyttää, mitä vain halutti — hyljätessään auton oli Holliment heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa. Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.
Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi — alkoi toinen näytös.
"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies — Ben Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet. Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin yksityistä ja salaperäistä asiaa.
"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".
"Niinkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"
Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että häntä salaa kuunnellaan.
"Eilen kävi täällä mies", aloitti hän, "joka tunsi teidät!"
Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi, vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.
"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen henkilö?"