Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus. Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana kuunnellut.
"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen piän ja paks…"
Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?
Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.
KUUDES LUKU
Kolme outoa miestä
Asema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut, ei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi tai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat kissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa itse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut pyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni, asetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti minulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan vapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen suuressa talossaan omana linnanani.
Minä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli saada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian varmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa — hän inhosi kirjeitten kirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä vaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana päivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän tavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.
Minun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin — yksityisiinkin, joita ei ollut monta — ja hoitaa hänen tilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en milloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia allekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä suurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt — hänen nimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan ja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä suurilla kynillä, joista hän piti.
Hän oli omituinen nainen monessa suhteessa — äärimmäisen yltiöpäinen ja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen ja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin tapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta — toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi puoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta shillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin naisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen puutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset asiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta kuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen, eikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen ihmisystävällisyydestään.