"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet, hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat teihin. Olette onnen poika."
"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."
"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne — minä lähden, sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.
"Mikä on?" kysyi hän yhä hymyillen.
"Tuota — saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?" pyysin minä.
"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa — kuten jotenkin varmasti teettekin — niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."
Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen: nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta. Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.
"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?" kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt — sitä se just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli, nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett — kultkelloi ja hoppikaffelei."
"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?" kysyi epäilevä ääni. "En ymmär —"
"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää sen käsitä. Nua kaveri — herrassakiks kai semssi sanota — tleeva Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."