Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle, mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku tulisi minun luonani käymään.
Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät — ja Peggie kääntyi minuun päin huudahtaen ääneen:
"Salapoliiseja!"
Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla mitä hyvänsä — kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia, sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta…
"Salapoliiseja — niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa varovainen! Entä tuo kolmas mies!"
Kun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.
Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan — sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta — näitä kasvoja en ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.
Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun, hymyili.
"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin — saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet Portsmouthista sitä varten."
"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua jonkun sanan kanssani", vastasin minä.