"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä, ystävällisellä äänellä.
"Siitä olen aivan varma!" vastasin minä viipymättä. "Aivan varma!"
"Oletteko te kasvojen tuntija?" kysyi hän hymyillen.
"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä. "Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui hänestä kiinalaisena."
"Luulisitteko tuntevanne hänet?" kysyi hän.
"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran — ikkunan läpi."
"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät tikapuille", huomautti hän.
"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen, joka murtautui sisään, muitten miesten — jotka eivät olleet kiinalaisia — häntä seuratessa."
"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään nimeltä? — miltään erikoiselta nimeltä?"
"Ei — varmastikaan ei!" sanoin minä. "En kuullut mitään nimeä."